Varhaisissa kaupunkivaltioissa filosofit kokivat tärkeäksi määritellä, ketkä ovat yhteiskunnan täysimääräisiä jäseniä ja keillä näin ollen on oikeuksia. Toisella vuosisadalla elänyt roomalainen lainoppinut Gaius kirjoitti teoksissaan auki jaon kahdenlaisiin entiteetteihin: henkilöihin ja esineisiin. Häntä seuranneet lainsäätäjät eivät ole ryhtyneet pohtimaan jaon mielekkyyttä. Viimeisten parin sadan vuoden aikana henkilön ja esineen rajaa on tosin jouduttu hieman rukkailemaan: henkilöiden listaan on lisätty ainakin orjat, jotka on tietysti tämän juridisen hienosäädön jälkeen pitänyt vapauttaa orjuudesta, sekä naiset. Suhteellisen pitkään länsimaista sivistystä rakennettiin siis siten, että vain pieni osa ihmisistä (vapaat miehet) oli ihmisiä sanan varsinaisessa merkityksessä, muut kuuluivat omistusoikeuden piiriin. Tänä päivänä lain silmissä henkilöitä ovat myös yhtiöt, yliopistot, valtiot ja esimerkiksi EU, niillä on samankaltaisia oikeuksia kuin ihmisillä. Eletään toisin sanoen tilanteessa, jossa ”ihmisoikeudet” on myönnetty hallinnollisille rakennelmille. Miksi ei sitten muulle eläinkunnalle?
Ympäri maailmaa oikeusistuimissa käydään sanallisia taisteluita siitä, pitäisikö oikeussubjektin käsite ulottaa muihin eläimiin ja jopa ekosysteemeihin. On sopimuksenvaraista, ketkä ovat oikeuksien haltijoita, oikeussubjekteja, ja ketkä eivät. Kuten historia todistaa, näitä sopimuksia uudistetaan. Toistaiseksi oikeutta ei käydä sikojen, kanojen ja nautojen puolesta – niiden, joiden oikeutta elämään ja fyysiseen koskemattomuuteen eniten sorretaan – vaan ihmistä kognitiivisesti eniten muistuttavien lajien kuten isojen ihmisapinoiden ja miekkavalaiden. Se tuntuu turhauttavalta, jos ajatellaan numeroita, kärsimystä lukuina. Tärkeää se on kuitenkin paitsi juuri näiden kyseisten yksilöiden ainutkertaisen elämän vuoksi, myös siksi, että tällä tavalla kyseenalaistetaan eläimen käsitettä, murretaan rajaa ihmisen ja ”eläimen” välillä.
Eläintä nimittäin ei ole. On tietysti biologinen eläinkunta, joka kätkee sisälleen olentoja ihmisistä sammaleläimiin, mutta yhteiskunnallisissa keskusteluissa esiintyvä eläin on useammin semanttinen kuin luonnontieteellinen määre.
”Eläin” on luotu, jotta ”ihmisen” voisi nostaa jalustalle. Eläin on ihmisen dikotominen vastapari niin kuin yö päivän ja paha hyvän. Valloittajat näkevät valloittamiensa maiden kansalaiset eläiminä, sotivat osapuolet tuuttaavat propagandaa, joka nimeää vastapuolen elukoiksi, naiset tupataan yhä näkemään enemmän eläintä ja luontoa muistuttavina kuin rationaalisina ihmisinä, rasismin perusmekanismiin kuuluu toista edustavan etnisyyden eläimellistäminen. Eläin on sitä, mitä ihminen ei ole: joskus jalo villi, mutta tyypillisesti vain ihmistä alempi ja kehittymättömämpi elämänmuoto.
Nyt kun rasismista, seksismistä ja muiden kansojen orjuuttamisesta on virallisesti vapauduttu esimerkiksi Suomessa, niin luojan kiitos on siis yhä ryhmä, jonka voi nimetä eläimiksi. Niille voi tehdä melkein mitä vain, varsinkin, jos teko suuntaa taloudellisen hyödyn tavoittelemiseen. Niiden avulla saamme yhteiskunnan pyörimään ja voimme kokea paremmuutta, sillä olemmehan erotuksena niihin intentionaalisia, järjellis-moraalisia inhimillisiä toimijoita.
Afroamerikkalaisten orjuuden lopettaminen Yhdysvalloissa vaati sisällissodan. Sen pelättiin romahduttavan etelävaltioiden talouden, vaikka orjien pitämisen sinänsä luulisi tulevan järjettömän kalliiksi. Maa kuitenkin selvisi orjuuden lakkauttamisesta, ja harva (jokunen kuitenkin) Yhdysvaltain kansalainen nykyään harmittelee silloin tehtyä päätöstä.
Perusoikeuksien myöntäminen sioille, kanoille, naudoille, turkistarhojen vangeille ja muille yhteiskunnassamme eläville lajeille panisi meidän taloutemme aivan uuteen uskoon. Se romuttaisi yhteiskunnan perustan, joka on rakennettu sen varaan, että ilmaisia resursseja on – kapitalismille terveisiä: sellaisia ei ole. Mutta entä ensishokin jälkeen? Tuotantoeläintalouden hinta on kova. Mietitään vaikkapa maidontuotantoa: hiehoa pitää syöttää ja juottaa kaksi vuotta, ennen kuin se voi saada ensimmäisen vasikkansa ja alkaa näin ollen lypsää (eikä tästäkään ole takuita). Vasikatkin pitää elättää, vaikka ne kasvatettaisiin vain teuraaksi. Niille ostetaan meijeristä eräänlaista äidinmaidonkorviketta. Lypsävä ayrshire syö isot määrät ostettua tai tilalla kasvatettua rehua. Kahden tai kolmen raskauden/vuoden jälkeen lehmän terveys pettää tai tulos heikkenee niin paljon, että se teurastetaan. Lisäksi navetoiden infrastruktuuri kaikkine koneineen vaatii valtavia sijoituksia. Kaiken tähän kuluvan rahan, veden, peltoalan ja energian voisi käyttää ihmisille syötettävien kasvien viljelyyn. Broilereiden kasvatus ja kananmunantuotanto ovat varmasti kustannustehokkaampia bisneksiä, mutta eivät nekään ilmaisia.
Eläintuotannon lopettamisen taloudellisten seurausten pohtiminen on vain yksi puoli asiasta, täydellinen sivuseikka voisi sanoa. Talous on vain yksi tekijä, sen ei pitäisi olla keskeinen perustelu päätöksenteossa kuten se nykyisessä ideologisessa ilmapiirissä on.
Tiedämme sisimmässämme, etteivät muut eläimet ole esineitä. Muuten ei olisi syytä laatia alkeellisintakaan eläinsuojelulainsäädäntöä, sillä esineitä ei tarvitse erillisillä asetuksilla suojella. On jo myönnetty, että muillakin selkärankaisilla on kyky tuntoisuuteen, tuntemiseen (muun muassa EU:n neuvoston asetus eläinten suojelemisesta tappamisen hetkellä, ironista kyllä, mainitsee tämän tekstissään). Nyt viimeistään on aika toimia sen mukaisesti: tunnustaa epäjohdonmukaisuus siinä, että toiset eläimet ovat toisia tasa-arvoisempia; että ihmisten monopoli oikeussubjektiuteen on mielivaltainen päätös, eikä meillä ole mitään ylivertaiseksi tekevää ominaisuutta, mitä ei jollain toisellakin lajilla olisi – sen sijaan meillä on monia ominaisuuksia, jotka kaikilla muillakin eläimillä on.
Laura Gustafsson
kirjailija, teatterintekijä
