Ruokavalio tuottaa suurimman osan tavallisen kuluttajan Itämeri-jalanjäljestä. Eläinperäisten tuotteiden, kuten naudanlihan ja maitotuotteiden, kuluttaminen kuormittaa Itämerta eniten, selviää uudesta Itämeri-laskurista. Data ja laskuri on kerätty ja tehty Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen yhteistyönä.

Maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) on heti ehtinyt vähätellä maatalouden aiheuttamaa ympäristökuormitusta, ja on korostanut ravinteiden kierrätyksen ja lannan käsittelyn tärkeyttä vesistöjen rehevöittämisen välttämiseksi. Mutta miten resurssitehokasta on pyrkiä kierrättämään eläinmaatalouden alati kasvavia sivuainevirtoja? Tutkijatohtori Niko Humalisto pohtii EOP:n vieraskynäblogissa, mitä tehdä 18–20 miljoonalle tonnille suomalaisen eläinmaatalouden synnyttämää lantaa.

LANTA-AKTIVISMIN TARPEESTA

Eläinperäisten tuotteiden (yli)kuluttamista on kritisoitu hyvistä syistä liittyen tuotannon eettisyyteen, ympäristövaikutuksiin ja kasvihuonekaasupäästöihin. Vähemmälle huomiolle julkisessa sanassa ovat jääneet eläintuotannon sivuainevirrat. Keskeisimmät ongelmat ja uudet mahdollisuudet liittyvät lantaan. 18–20 miljoonaa tonnia vuosittain kerääntyvää haisevaa, tahmeaa ja ravinnerikasta orgaanista materiaalia on kadonnut kuluttajien tietoisuudesta.¹ Harvat pohtivat, että eläinperäisten tuotteiden kuluttamisen seurauksena jokaista suomalaista kohti syntyy käsiteltäväksi yli kolmen tonnin lantapotti joka vuosi.

Lantaa on perinteisesti pidetty arvokkaana ravinneresurssina, jonka käyttö pelloilla pitää yllä myös maan kasvukuntoa. Lanta on selkeästi suurin kierrätysravinteiden lähde.² Tutkiessani maamme lantakäytäntöjä olen törmännyt väitteeseen, että Suomessa lanta kiertää sataprosenttisesti. Vaikka ei kyseenalaistaisi väitteen todenperäisyyttä, sellaisenaan väite ei tavoita lantakierron sotkuisempaa todellisuutta. Lantaa kiertää joillekin pelloille liikaa, väärinä ajankohtina ja huonoin tekniikoin. Puutteellisin menetelmin säilötty, kuljetettu tai levitetty lanta huuhtoutuu vesistöihin ja aiheuttaa metaanipäästöjä.

Huolimatta lannan luonteesta resurssina, lanta voi siis olla ylijäämää, kun sitä on liikaa. Tällöin lantaa ei nähdä potentiaalisena ravinteiden tai energian lähteenä vaan materiaalina, josta tuottajat haluavat eroon mahdollisimman halvalla. Lanta muuttuu haitalliseksi, kustannuksia aiheuttavaksi ylijäämäksi siellä, missä on paljon eläimiä ja sellaisia peltoja, jotka eivät voi pidättää sille levitettävän lannan ravinteita. Tätä kehitystä on tukenut tuotannon keskittyminen valtakunnallisesti tietyille alueille ja alati suurempiin tuotantoyksiköihin. Lisäksi ongelmia seuraa siitä kun maamme on jakaantunut karkeiden kivennäismaiden nauta-nurmi-Suomeen ja savimaavaltaiseen sika-vilja-Suomeen.³ Esimerkiksi lietelannan levittäminen savimaiden viljalohkoille aiheuttaa helposti maaperän tiivistymistä ja lisää ravinnehuuhtoumaa Saaristomereen sikavaltaisessa Varsinais-Suomessa.⁴

Lantaylijäämän kertymiseen on kuviteltavissa helppo ratkaisu: kuljettaa lantaa vähäravinteisille pelloille korvaamaan kemiallisia lannoitteita. Tasaisesti levitettynä, lanta voisi syrjäyttää merkittävän osan Suomessa kulutetuista kemiallisista lannoitteista. Kasvit ja viljat kun tarvitsevat lannoitteita ja typpilannoitteiden tuotanto vaatii paljon energiaa. Lisäksi fosforin saatavuus on epävarmaa. Lanta kuitenkin panee hanttiin. Se sisältää ravinteita verrattain vähän suhteessa sen tilavuuteen ja painoon.⁵ Lisäksi moderni maatalous on järjestäytynyt kemiallisten lannoitteiden käytön ympärille. Sen levittämisen helppous, tuotteiden optimoitu ravinnekoostumus ja halpa hinta asettavat lannalle tiukan kilpailuhaasteen. Lantahuoli on tuottajille monesti pienempi huoli kuin valitsemansa elinkeinon ylläpitäminen.

Ohjauspolitiikalla on merkittävä rooli eläintilojen toimintojen suunnittelussa. Keskeinen ohjausinstrumentti on maatalouden ympäristökorvausjärjestelmä. Se kannustaa erillisillä korvauksella tuottajia kohti ympäristöystävällisiä tuotantokäytäntöjä. Lannan levittämisen suhteen se asettaa rajoja kuinka paljon ravinteita tietyn tyyppisille pelloille voi levittää.⁶ Joissain tapauksissa tilan voi olla kannattavampaa luopua ympäristökorvauksesta. Silloin lantaa pelloillensa levittävät tilat voivat ylittää sen, mitä pidetään ympäristöllisesti kestävänä.

Siksi tarvitsemme lanta-aktivismia. Maaseudulla tarvitaan uudentyyppisiä liiketoimintamalleja. Biokaasulaitokset, lannan jatkojalostamiseen liittyvät innovaatiot ja kuljetusinfrastruktuurin kehittäminen vaativat rohkeutta rikkoa totuttuja maatilakohtaisia käytäntöjä. Lanta siis kutsuu mukaan aktiiviseen toimijuuteen muuntuakseen ylijäämästä resurssiksi. Lanta-aktiivisuuteen kannustetaan ympäristösäätelyn ulkopuoleltakin. Lanta on Sipilän hallituksen myötä rymistellyt poliittisille areenoille osana ravinteiden kierrätyksen ja biotalouden kunnianhimoisia tavoitteita. Tavoitteena on saada lanta liikkeelle ja arvokkaammaksi. Nähtäväksi jää toteutettavien toimenpiteiden todellinen vaikuttavuus.

Nähdäkseni lantaan liittyvien haasteiden poliittisessa ohjauksessa on huomio kiinnittynyt lantaylijäämän kanssa työskentelyn kehittämiseen ja lannan aiheuttamien ympäristövaikutusten hillitsemiseen. Vaikka tällaisessa lähtökohdassa on etunsa se kuitenkin vakiinnuttaa lantaylijäämän myös tulevaisuuden asiantilaksi. Voisiko syntyvän lannan määrää vähentää sekä samalla lisätä lannan hyötykäyttöä aiheuttamatta vahinkoa maaseudun elinkeinoille? Kuinka paljon eläintuotantoa on mielekästä ylläpitää erilaisin yhteiskunnallisten tuin? Johtaisivatko tukimuutokset vain eläinproteiinin lisääntyvään tuontiin, tai yhä suurempaan riippuvuuteen keinolannoitteista?

Pohtimani näkökulma on siis yksinkertainen: vähemmän eläintuotantoa, vähemmän lantaylijäämää. Näen, että tällainen keskustelunavaus ja aktiivisuus lantaylijäämän kanssa toimimiseksi olisivat omiaan uudelle Eläinoikeuspuolueelle.

Tutkijatohtori Niko Humalisto, Itä-Suomen Yliopisto