Politiikasta taidetta -sarjan keskustelutilaisuudessa 29.3.2017 Luonnontieteellisen museon kahvilassa olivat puhumassa tuottaja Noora Kotilainen, filosofi ja eläineetikko Elisa Aaltola, väitöskirjatutkija Heta Lähdesmäki ja järjestöpäällikkö Sami Säynevirta Luonto-Liitosta. Tilaisuuden järjestivät Politiikasta-lehti ja Häiriköt-päämaja. Tämä teksti syntyi keskustelutilaisuuden innoittamana.
Susi on myyttinen eläin, joka herättää vahvoja tunteita niin susien puolelle kuin susia vastaan asettuvissa ihmisissä. Suomen metsissä elää arviolta reilut pari sataa sutta. Susien aiheuttamasta uhasta kirjoitetaan suhteettoman paljon vuodesta toiseen. Tänäkin vuonna merkittävä osa Suomen susista tapetaan maa- ja metsätalousministeriön luvalla. Susivihan juurisyyt eivät ole universaaleja; esimerkiksi Italiassa suteen suhtaudutaan positiivisemmin, ja maasta puuttuu kulttuurinen susiviha. Suomessa keskustelussa vedotaan ikivanhoihin lastensurmiin, vaikka tuona aikana ihmiset ovat itsekin tappaneet omia lapsiaan. Esimerkiksi nälkävuosien aikoina lapsista saattoi olla pakko päästä eroon, joten lapsen hukkaan joutuminen onkin voinut olla ihmisen, ei suden aiheuttama hukka. Ihminen on ollut ihmiselle susi, ja sudesta on saatu kätevä syntipukki.
Media tuottaa jatkuvasti hysteriaa haastattelemalla niitä, jotka kertovat, että susi pelottaa. Maaseudulla on paljon ihmisiä, joita ei pelota ollenkaan. Heitä ei kuitenkaan juttuihin haastatella; pelkäämättömyys ei ole uutiskynnyksen ylittävä teema. Etteikö suden kanssa pitäisi olla varovainen – tietysti pitää. Varovaisuutta täytyy olla, mutta pelko ja pelkoa hyödyntävä retoriikka ovat eri asioita. Pelko on poliittisen retoriikan keino, joka hylätään tai vaihdetaan toiseen retoriseen keinoon sulavasti tarvittaessa, mikäli se ei yksinään tepsi.
SUSI PEILINÄ SUHTEESTAMME TOISEEN
Suhde suteen kiteyttää paljon meistä ihmisinä ja hyödykkeellistävästä kulttuuristamme. Suhtautumisemme kertoo siitä, miten me kohtaamme Toisen – eläimen, erilaisen, toisenlaisen, muun kuin itsemme. Se kertoo ihmisyyden pimeästä puolesta. Susikeskustelu on usein uhkakuvapolitiikkaa. Demonisaation logiikka on tyypillistä erilaisissa syrjinnän ja alistamisen muodoissa, kuten rasistisessa puheessa. Ihminen oikeuttaa pahan poistamisen demonisoimalla Toisen. Susivihassa ja muukalaisvihassa on yllättävän paljon samaa. Viha on valinta, ja pelkoa käytetään selityksenä vihalle.
Psykologiassa demonisaatiota pidetään tiettyihin persoonallisuushäiriöihin kuuluvana ja merkkinä psykoottisesta toiminnasta. Kyseessä on todellisuudentajun hämärtyminen. Susia talojen lähettyville houkuttelemalla heltiää kaatolupia. Niitä ajetaan näännyksiin saakka, jotta saataisiin lisää näköhavaintoja, vääristeltyä susien todellista määrää, ja edelleen lisää kaatolupia. Salametsästys täyttää järjestäytyneen rikollisuuden tunnusmerkit.
Susi ei mahdu edes Suomen Lappiin, vaikka aluetta markkinoidaan ulkomaalaisille turisteille susikuvien ja villin luonnon mielikuvien kera. Lappi on ihmisten omistamien porojen aluetta, jonne villit pedot eivät mahdu. Poliittisessa keskustelussa tätä näkökulmaa ei näy. Matkailuvaltti voisi olla esimerkiksi hiihtomatkailu susialueella, jälkien tutkiminen ja paikallisten kertomat tarinat. Tällä hetkellä kuva suomalaisista luonnonläheisenä eräämaakansana on mytologiaa; emme elä luonnon kanssa harmoniassa vaan yritämme kesyttää ja valloittaa sen.
SUDEN NIMITTELY OSANA ELÄINTEN KATEGORISOINTIA JA MYYTTISTÄ PAHAA
Kielenkäyttö susien ympärillä on militanttia ja raakaa. Sutta on haukuttu esimerkiksi rotaksi, kuten tiettyjä ihmisryhmiäkin toisissa yhteyksissä. Onpa susi saanut myös raatokoiran leiman. Nimityksessä näkyy ambivalentti suhteemme kyseiseen eläimeen: susi on koiraeläin, mutta vihattu sellainen. Koira taas on kuuliainen ja palveleva, ihmisen tahtoon taipuva. Susi on ihmisen järjestystä ja passiivisuuden kategoriaa uhmaava aktiivinen eläin, joka ei suostu palvelemaan ihmistä. Susi ei ole lemmikkieläin, se ei ole tuotantoeläin – se on petoeläin, joka ei mahdu eläinten hyötykäytön perusteella tehtyyn jaotteluun. Se on rajojen rikkoja, ja se harmittaa ihmistä, joka haluaa kontrolloida elämää ja luontoa. Toisaalta virallisemmassa kielenkäytössä tappamiseen liittyvän sanaston sijaan käytetään tappamisen ja kuolemisen kiertoilmauksia, kuten kaatamista ja poistamista.
Susiryhmän mukaan maa- ja metsätalousministeriö on valuttanut valtaa metsästäjille ja harrastusporukoille. Suomessa ei osata ja haluta hoitaa asioita suden näkökulmasta, joten yhteistä susien puolesta puhuvien yhteistä näkökulmaa haetaan Suomen ulkopuolelta. Valtio toimii jatkuvasti ristiriitaisella tavalla: toisaalla tehdään tutkimusta ja suojelua, toisaalla järjestetään tappolupia ja sallitaan pelon käyttäminen syynä kaatolupahakemuksissa.
Myytit rakennetaan, joten ne voidaan myös purkaa. Miksi ihmiset uskovat valheisiin? Pelko, inho ja viha ovat moraalisia tunteita. Faktatieto ei läpäise näissä tunteissa olevaa. Lähiyhteisöllä on valtava merkitys; ihmisen sosiaalinen viitekehys on eläinkuvan muodostumisessa tärkeässä roolissa. Tällä hetkellä lokeroituminen on suuri ongelma. Yksi lähestymistapa on murtaa tiettyjen yhteisöjen puhetapoja yhteisöjen sisällä. Voimme jakaa tietoa ja tehdä käytännön toimia, kuten petoaitoja. Voimme keskittyä sosiaalisiin syrjäytymisen ja työttömyyden kysymyksiin, jotka ovat yhteydessä susivihaan ja salametsästykseen. Voimme panostaa tuleviin sukupolviin ja tehdä kouluvierailuja, jotta lapset ja nuoret suhtautuisivat suteen eri tavalla.
Mitä Suomen Eläinoikeuspuolue voisi tuoda susikeskusteluun? EOP vaatii uhanalaisten lajien metsästyksen ja kalastuksen lopettamista sekä kaiken metsästyksen kieltämistä lisääntymisaikana. Puolue haluaa tiukentaa valvontaa ja lajikohtaisia metsästys- ja kalastuskiintiöitä. EOP myös kannattaa itsenäisen erillisen ympäristöministerin salkun palauttamista, jotta ministeri voi tehdä työtä riippumattomana, eikä ministeri toimi eri tahojen taloudellisten etujen puolestapuhujana. Puolue pitää erittäin ongelmallisena sitä, että maa- ja metsätalousministeriö on valtuuttanut Suomen riistakeskuksen tekemään päätökset kaatolupien myöntämisestä, vaikka riistakeskus toimii samanaikaisesti kaksoisroolissa metsästysharrastuksen edistäjänä. On ristiriitaista, että yhden ministerin pitää sovitella tehtävässään keskenään vastakkaisia etuja, kuten suojella uhanalaista lajia ja samalla sallia sen metsästys, kuten nyt on käynyt myös ahman tapauksessa. Eihän kukaan päästäisi suttakaan lammaspaimeneksi, eihän?
Mutta keskusteluun tarvitaan myös susien perspektiiviä. Tarvitaan susikuvia, jotka herättävät empatiaa. Sudet ovat kyvykkäitä, tunnesiteitä muodostavia, koirat älykkyydessä päihittäviä sosiaalisia olentoja. Niillä on tunteita ja kyky surra menetettyjä lajitovereita. Susi pelkää, kaipaa ja tarvitsee – kuten tekee myös ihminen. Jos me haluamme elää suden kanssa, meidän pitää muuttaa myös itseämme. Meidän täytyy tunnistaa myös muiden lajien edustajien näkökulma ja oikeus elämään. Meidän täytyy opetella elämään rinnakkain.
Tiina Ollila
suomen kielen opiskelija
